No ei täällä oikeasti ole kuin vasta yksi jatkuva tarina. Se on valmis. Seuraava joskus tulevaisuudessa.
Okei selitetään. Tämän palstan tarkoitus on seuraava:
Minä aloitan kirjoittamaan tarinaa. Voin kirjoittaa ihan mitä vaan,
mitä ikinä mieleeni putkahtaa. Minun täytyy jatkaa tarinaa joka viikonloppu,
ja saan jatkaa sitä aivan niin paljon kuin ikinä haluan! Joskus siis saattaa
tulla vähän tekstiä, joskus taas hiukan enemmän. Pääasia, että tarina jatkuu aina jonkin verran.
Niin ja vielä, merkiksi siitä milloin tarina on jatkunut, muutan tekstin väriä tästä väristä tähän väriin
Muistutanpa vielä, tarinasta saattaa siis tulla aaaaivan päätön. Ja semmoinen tuo tuossa alla näyttää olevankin..
ENSIMMÄINEN JATKUVA TARINA (nimeltään "Kissa") ON SAATU PÄÄTÖKSEEN. Aivan päätön, kuten tuossa yläpuolella olen ennakoinut. Seuraavalla kerralla kyllä suunnittelen juonen valmiiksi, että tulisi jotain järkeä. Kommenttia vieraskirjaan tästä tarinasta, kiitos. Siitä seuraavasta jatkuvasta tarinasta vielä sen verran, että se ei ala vielä seuraavana viikonloppuna, vaan.. joskus.
Klikkaa tästä lukeaksi VIIMEISEN tarinapätkän
Olipa kerran kaunis, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen tyttö nimeltä Marina. Hän rakasti aurinkoa ja kissoja. Itseasiassa hän asui ikuisen kesän maassa jossa oli hiiirveästi kissoja. Itseasiassa hän muutti tähän upeaan paikkaan juuri auringon ja kissojen takia. Itseasiassa tämän maan nimi oli Marmelaadimaa. Itseasiassa siellä lähes kaikki esineet olivat marmelaadia. Itseasiassa Marinalla oli tällä hetkellä marmelaadista tehdyt korvakorut ja marmelaadista tehdyt alushousut. Itseasiassa sinulla taitaa mennä hermot, jos sanon "itseasiassa" vielä kerrankin. Itseasiassa taidan lopettaa sen hokemisen tähän. Ööö mutta siis mihin jäinkään... Niin, Marmelaadimaassa oli erittäin paljon marmelaadia. Mutta se oli yksi niistä asioista, joista Marina EI pitänyt Marmeladimaassa. Hän oli muuttanut sinne vain (kuten sanoin) kissojen ja aurinkoisen sään takia, ei marmelaadin. Mutta jos halusi elää kissojen kanssa auringon valaisemana ja lämmittämänä, piti oppia elämään marmelaadin kanssa. Muissa maissa ei nimittäin ollut kissoja. Muissa maissa oli vain porsaita, paviaaneja, koiria tai hamstereita. Niin, tai laamoja. Mutta Marina ei pitänyt mistään näistä eläimistä. Hän ei voinut sietää niitä. Lapsuutensa Marina oli elänyt paviaanien kanssa. Se oli ollut kauheaa. Paviaanit olivat kokoajan repineet häntä hänen hohtavista hiuksistaan ja nyppineet hänen vaaleanpunaista paitaansa. Sietämätöntä. Oli pitänyt pysyä sisällä koko ajan. Aina kun meni ulos, paviaanit hyökkäsivät.. Eikä vanhemmilla ollut varaa muuttaa toiseen maailmaan. Se on kallista touhua se.
Kuitenkin, nyt Marina on aikuinen. Hän asuu eri maailmassa kuin vanhempansa, kuten jo mainitsin. Hänellä on kahdeksan omaa kissaa, mutta sillä, ovatko kissat omia, ei ole juurikaan merkitystä.
Kissat nimittäin vaeltelevat ympäri maailmaa joka tapauksessa, kaikkien muiden siliteltävinä ja ruokittavana. Marina on ruokkinut kissojaan vain kerran, silloin kun poimi ne kaivosta (tässä maailmassa oli erikoinen
kissakaivo, sieltä sai mennä poimimaan kissoja mielin määrin tyhjästä. Sen takia kissoja varmaan olikin tässä maailmassa niin paljon).
Marina päätti lähteä sunnuntai-kävelylle. Oli siis sunnuntai. Marina avasi kauniin marmelaadikuorrutteisen ovensa ja lähti astelemaan polkua pitkin kohti keskustaa. Hänen täytyisi ostaa voita, se oli nimittäin lopussa.
Onneksi tässä marmeladin täyteisessä maailmassa sai muutakin ruokaa kuin marmelaadia. Tosin 50% ruuasta oli marmelaadia. Mutta onneksi oli se toinenkin puol. Marina tulisi muuten hulluksi.
Marina saapui keskustaan ja avasi "Marmelaadimöhnää" nimisen kaupan oven ja astui sisään. Tiskillä seisoi tukevaa kengurua muistuttava nainen joka silitti kissaa muistuttavaa kissaansa ja mässytti (arvaa mitä..?) marmelaadia. Marina huokaisi syvään,
ja nainen huomasi hänen astuneen hänen puotiinsa.
- Terve! hän sanoi, - tulitko ostamaan marmelaadia?
- Ehh.. en, Marina vastasi ja kertoi kaipaavansa vaan voita. Ja kenties kahvia ja pullaa herkutteluun. Kauppias mutisi jotain epämääräistä marmelaadin sopimisesta herkutteluun, mutta kävi kuitenkin hakemassa voita, kahvia ja pullaa takahuoneesta. Hän kippasi ne tiskille.
- Tässä olis, hän totesi. Marina katsoi kahvi- ja voi pakettia, sekä pusiilista pullia. Ne olivat tahmaisia marmelaadista. Mutta Marina ei valittanut. Hän oli totunnut tähän aikojen saatossa.
- Onpa suloinen kissa, Marina totesi ja silitti kauppiaan kehräävää kissaa pöydällä.
- Joo, sanoi kauppias myrtsisti. - maksatkos moskas. Marina kaivoi kukkarostaan kolikoita ja lätkäytti ne kassalle ja lähti pois. Kun hän astui ulos, hän astui vahingossa kissan päälle ja liukastui kolauttaen päänsä oven kynnykselle. Marina kuuli kissan sähähdyksen ennen kuin tunsi tuskan vihlaisun takaraivossaan..
Marina makasi sängyllä. Hän avasi silmänsä. Hän näki marmelaadia valkoisessa katossa. Hän katsoi oikealle. Hän näki valkoisen seinän. Hän katsoi vasemmalle. Hän näki valkoisen seinän, jossa oli valkoinen ovi. Hän katsoi jalkojaan kohti. Hän näki kojeen joka piippaili. Marina katsoi käsiinsä. Hän huomasi olevansa kytkettynä johdoilla tähän kojeeseen.
Hänen päänsä oli sideharson peittämä, pää tuntui raskaalta. Marina huokaisi syvään. Hän ei pitänyt siitä, että oli sairaalassa kytkettynä koneeseen eikä voinut liikkua mihinkään. Hän huusi. Hän huusi kovaa. Hän huusi niin kovaa, että huoneen seinät hajosivat. Ne olivat olleen näköjään valkoista lasia. Marina lopetti huutamisen.
Nyt, kun seinät olivat särkyneet, Marina huomasi valkopukuisten lääkärien katsovan häntä
Marina katsoi takaisin.
- Voi voi voi, Marina, Marina.. huokaisi yksi lääkäreistä, nuori, hyväkuntoinen, mustahiuksinen mies jolla oli vahva sänki. - Sinun piti levätä lasihuoneessa, lasi, varsinkin valkoinen lasi, edistää parantumistasi...
- Mutta kun minä en tarvitse mitään hoitoja.. tunnen olavani jo aivan virkeä! sanoi Marina ja repi johdot irti ja kääri harson pois päästään. Lääkärit näyttivät aluksi hätääntyneiltä, mutta mustahiuksinen mies rauhoitteli muita.
- Jaa, näytätkin kyllä jo terveeltä. Pääsi on jo ruvella, verenvuoto on tyrehtynyt. Lasihoito olikin jo ehtinyt tehdä tehtävänsä.
- No niin, mitäs minä sanoin, Marina mutisi. - Onkohan täällä pukuhuonetta, haluaisin vaihtaa vaatteeni ja lähteä pois täältä. Mies näytti Marinalle pukuhuoneen ovea ja Marinameni sinne. Hän vaihtoi vaatteensa ja katsahti peiliin. Hän kirkaisi. Hän oli kalju! Hänen päänsä oli rupinen, hyvin ällöttävän näköinen. Kauniista vaaleista hiuksista ei ollut jälkeäkään! Ja kun Marina tarkemmin käytti aistejaan, hän huomasi haisevansa mädälle kananmunalle. Mitä nyt pitäisi tehdä?
Eihän hän voi nyt tämäm näköisenä mennä ihmisten ilmoille!
Marina astui ulos sairaalasta. Hän oli kietonut päähänsä turbaanin ja oli suihkutellut hajuvettään (kurkun hajuista) sinne tänne. Mutta tuskinpa kissat kuitenkaan hänen hajustaan sen kummemmin välittävät...
Kissoista puheenollen... Marina pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Missä kaikki kissat olivat? Ei kuulunut yhtään maukunaa eikä naukunaa. Marmelaadia tosin oli yhä. Mutta.. kissat? Minne ne ovat menneet? Marina purskahti itkuun. Se asia, mikä häntä tässä maailmassa eniten miellytti, oli hävinnyt. Ja muuttaminen oli kallista.
- Mau. Kuului maukaisu. Marina hätkähti ja katsoi ympärilleen.
Hänen takanaan oli kissa. Isoin kissa, mitä Marina oli ikinä nähnyt. Se oli keltainen, hyvin pörröinen ja sillä oli hohtavan valkoiset ja terävät hampaat ja kynnet. Mutta se maukui suloisesti.
Marina katseli kissaa hetken. Kissa maukui edelleen suloisesti. Katsekkin oli hellyttävä. Koko vain puhui puolestaan. Marina hivuttautui pikkuhiljaa talon kulman taakse. Hänen ei tehnyt mieli katsella kissaa enempää. Vaikka hän pitikin kissoista. Mutta yleensä kissoilla ei ollut niin isoa suuta
kuin tällä. Se olisi voinut hotkaista Marinan kokonaisena. Kissat eivät yleensä voi syödä ihmistä kokonaisena. Kissat eivät yleensä syö ihmisiä. Mutta tästä kissasta Marina ei voinut olla varma...
Marina hivuttauttui kulman taakse. Kun hän oli kulman takana eikä kissa enää nähnyt häntä, hän pyrähti juoksuun, mutta törmäsi saman tien johonkin ja kaatui maahan selälleen.
- Au! Marina huudahti ja hieroi alaselkäänsä ja nousi ylös. Hän katsoi kehen oli törmännyt.
- Heeehhei, sanoi kaljuuntuva harmaahiuksinen mies valkoisessa laboratorio takissaan ja katseli Marinaa silmiä paljon pienentävillä mustasankaisilla silmälaseillaan.
- Teeerve, totesi Marina tutkaillen hassua heppua. - Kukas sinä olet? Ja oletko sattunut huomaamaan, että tuolla kulman takana on kerrostalon kokoinen kissa jolla on erittäin iso suu? Meinaan sitä vaan, että kannattaisi ehkä mennä kauemmaksi täältä.. Kissa kurkisteli parhaillaan kulman takaa ja maukui.
- Ehh, joo olen huomannut katin... Itseasiassa, minä.. minä tuota.. loin sen.
- A-anteeksi mitä? Loit sen? Marina katseli herraa hämmäentyneenä. Kissa raapi parhaillaan seinää. - O-onko se nälkäinen?
- Kyllä, loin sen, herra sanoi. - Olen muuten tohtori Terppanen, päivää. Terppanen kätteli Marinaa joka vilkuili välillä kissaa ja välillä tohtoria. - Jä älä huoli, se ei ole nälkäinen, se söi juuri tuon ruokakaupan lähes tyhjäksi. Se tosin jätti suurimman osan marmelaadista.
- öh, hyvä.. Mutta.. sinä siis LOIT sen??
- Joo.. Minä kun.. No, näin kun kompastuit siihen kissaan viikko sitten kun tulit kaupasta ja minä..
- Viikko sitten? Marina sähähti, - Olin näköjään tajuttomana kauemmin kun luulin...
- Joo, Terppanen totesi. - Mutta siis, kun näin mitä kissa oli tehnyt sinulle, minä suutuin. Suutuin kissoille. En oli ennenkään pitänyt kissoista. Mutta se oli viimeinen pisara. Ainoa syy, miksi olen tässä maailmassa, on marmelaadi. Rakastan marmelaadia.
- Minä taas vihaan marmelaadia ja rakastan kissoja.. Mutta, jatka, ole hyvä.
- Niin, kun suutuin kissoille, päätin viimein tehdä sen, mitä olin jo pitkään suunnitellut. Aioin hävittää kissat tästä koko saakelin maailmasta!
- Mitä!? Marina hengähti. - Sinä aioit hävittää kaikki kissat! Ettäs kehtaat! ja lisäksi se oli minun oma mokani kun en katsonut mihin astuin! Marina punehtui ja katsoi kissaa joka leikki maasta repimän asvalttilohkareen kanssa.
- ärr, kissat ovat idiootteja.. tuhahti Terppanen. - Minä tein koneen, jonka oli tarkoitus hävittää kaikki kissat. Mutta jokin meni pieleen.
Marina katsoi Terppasta odottavasti.
- No, mikä meni pieleen? hän kysyi.
- Ahh, niin.. haluat tietää MIKÄ meni pieleen.. tietenkin, Terppanen mutisi. - Mutta kun en tiedä mikä meni pieleen! Kun käynnistin kojeeni, se imi kaikki kissat sisäänsä kuin jätti-imuri! Ja sitten sieltä pulpahti ulos.. tuo.. Terppanen osoitti kissaa joka oli murskannut asvalttilohkareen, jolla leikki vielä hetki sitten.
- ELi tämä kissakato on sinun syytäsi?!?
- Niin, niin. Olen pahoillani.
- ...
- Anteeksi kuinka?
- !!!
- Een aivan nyt kuule...
- IDIOOTTI! Sinun takiasi kaikki kissat ovat poissa tästä maailmasta! Nyt täällä on vain tämä jatkuva auringonpaiste, ja tämä - tämä, Marina kuopsaisi maasta kökn marmelaadia. - tämä MARMELAADI!!!!! Marina heitti marmelaadimöykyn kohti Terppasta, mutta Terppanen väisti. Marmelaadimöykky pläsähti suoraa jättiläiskissan silmään. Kissa sähähti ja mourusi ja käänsi päänsä kohti Marinaa ja Terppasta. Ja sähisi ja mourusi. Ja paljasti kyntensä. Ja hampaansa. Terävät, valkoiset hampaansa. Ja terävät, valkoiset kyntensä.
- O-ou, Marina totesi.
- Noniin, katso nyt mitä teit, Terppanen sanoi, - sotkit kissan turkin.
- Joo, niin tein... mutta minusta tuntuu, että kissa... kissa ei pitänyt siitä.
- Nerokasta! Ei tietenkään pitänyt! Pitäisitkö sinä, jos joku töhrisi turkkisi? Et tietenkään!
- Joo, mutta meidän kannattaisi nyt lähteä karkuun.
- Karkuun?
- Joo, karkuun, Marina sanoi hiljaa. Kissa lähestyi heitä sähisten.
- Jaa.. Terppanen huomasi nyt kissan. Sen tassun varjo oli kohonnut hänen päälleen. Kissa oli nimittäin kohottanut jättimäisen käpälänsä valmiiksi iskuun.
- JUOSTAAN! Marina huusi, ja ryntäsi juoksuun. Terppanen ja Marina pinkoivat minkä jaloistaan pääsivät, talot vilisivät heidän silmissään. Kissa juoksi heidän perässään, sihisten ja sähisten.
- Kappas, olemme pian torilla, Terppanen puhisi juostessaan, melko rauhallisella äänellä olosuhteet huomioon ottaen.
- Voi ei! Marina voihkaisi, huomattavasti enemmän hätäisyyttä äänessään. - Torilla on tänään kauheasti ihmisiä, onhan sunnuntai! Ja jättimäinen kissa saa heidät pakokauhun valtaan! Emmekä pysty kääntymään mihinkään enää, talot ovat täällä keskustassa aivan kiinni toisissaan! Tie vie suoraan torile!
- Jassoo... Mutta entä jos kääntyisimme sinne mistä tulimmekin?
- Idiootti! Siellä on se kis- ääk! Marina liukastui tiellä olleeseen marmelaadikasaan, tie oli aurattu huolimattomasti.
- Ai, sinä päätitkin kääntyä, vai? Terppanen sanoi ja kääntyi Marinan luo.
- Idiootti, minä liukastuin tähän peevelin marmelaadiin. Mutta tuolta se kissa jo tulee!
Kissa tosiaan oli saavuttanut heidät. Se läähätti vimmatusti, kun saapui heidän kohdalleen. Sen keltainen pörröinen turkki oli hiestä märkä, ja sen silmät lurpahtivat alas. Kissa kaatui, sitä väsytti liikaa. Maa tömähti.
- Mokomakin laiskimus, Marina huokasi. - Ei jaksanut sittenkään tehdä meille mitään, vaikka juoksi perään...
- Hei, mikä se kauhea tömäys oli? kuului ääni torilta päin. Sieltä käveli joukko ihmisiä katsomaan tapahtunutta.
- Mikä julmettu jättikissa tuo on? kuului ääni joukosta. - Kuorsaapa se kovaa.
- Se on varmaan syönyt ne muut kissat suihinsa... totesi muuan mummo.
- Ei kai? Ei kai Mörriäkin? Haluan Mörrin! kiljahti pikkuinen tyttö vaaleanpunaisessa kukkahameessaan.
- Voi eih, Marina vikisi ja katsoi Terppasta. - Sinä saat kyllä selvittää tämän!
- Eh.. Hyvää, oikein hyvää päivää hyvät ihmiset! Terppanen kuulutti kuuluvalla äänellä ja kaikkien ihmisten katseet kohdistuivat häneen. - Haluatte varmaan tietää jotain tuosta kissasta, oletan?
- Joo! kuului ääni väkijoukosta, ja joukko mumisi yksimielisesti.
- No, okei.. mitä sitten haluatte tietää siitä? Terppanen kysyi hölmistyneenä.
- Öö.. No, mistä se on tullut ja onko se tosiaan syönyt kaikki muut kissat?
- Ei, se ei todellakaan ole syönyt muita kissoja! Terppanen sanoi samantien järkyttyneenä, - Ei se mikään kannibaali ole, jestas sentään. Ja se on tullut eräästä kojeesta jonka keksin taannoin hävittääkseni kissat tästä maailmasta, se toimi melkein, kissat katosivat mutta niistä muodostui tämä jättiläinen joka kuorsaa. Että hupsista.
- ...
- Voi pentele, yleisö on jokseenkin järkyttynyt, luulen, luuli Marina huomattuaan yleisön hiljaisuuden ja hämmästyneet ilmeet.
- No olkoot, sanoi Terppanen ja keitti itselleen kahvikupposen taskustaan ottamalla minikahvinkeittimellä.
Yleisö oli ikäänkuin jähmettynyt katsomaan kaukaisuuteen suut ammollaan. Kissa kuorsasi. Aluksi Marina ei ihmetellyt ihmisten järkytystä, mutta kun sitä oli kestänyt tunnin ja Terpppanen oli hörppinyt 12 kuppia kahvia, hän alkoi jo huolestua.
Ihmiset katsoivat edelleen.
Oli kulunut jo tunti ja peräti 15 minuuttia (ja Terppaselta 14 kuppia kahvia, jos kiinnostaa) ja silti ihmiset vain "katsoivat kaukaisuuteen suu ammollaan". Kovin osuvasti sanottu.
- Terppanen.. Marina mutisi, Terppanen katsahti Marinaan ja Marina jatkoi: - Mikseivät nuo ihmiset liiku mihinkään?
- Eivätkö? Terppanen sanoi ja katsahti torilaisia ikään kuin huomaisi heidät vasta nyt. - Jahas, eivät tosiaankaan liikuta eväänsäkkään. Eikun katsos, tuo räpytti ihan varmasti silmäänsä äsken! Eikun.. se olikin vain hyttynen joka istahti hänen silmäripselleen.. tosiaan..
- Tosiaan. Odotas, menen tökkimään ihmisiä selkiin. Jospa he.. heräävät tilastaan tai jotain.. Marina käveli ihmisten luokse. Hän katsoi pienen tytön silmiin. Ne katsoivat tyhjyyteen, näytti siltä ettei hän huomannut Marinaa, ja asia taisikin olla näin. Marina kohotti kätensä ja tökkäsi tyttöä selkään.
Kuului räksähdys. Kissa hätkähti ja aukaisi silmänsä. Tyttö särkyi. Marina huusi.
Tyttö mureni maahan, Marina kiljui ja kissa lönkytteli Marinan luo katsomaan mitä oli tapahtunut.
- Apuaapuaapuaapuaapua... Marina höpötti ja hieroi hohtavia hiuksiaan hermostuneena. Terppanen tuli Marinan luokse katsomaan, mitä oli tapahtunut.
- Höm. Särjit tytön, hän sanoi.
- Mistä minä tietäisin! Marina parahti ja kyyneleet vierivät hänen poskilleen. - Olen murhaaja! Murhaaja!
- Äläs nyt... Minä tässä olen syypää, Terppanen sanoi ja katsahti Marinaa. Marina pelästyi. Terppasen katseessa oli jotakin.. jotakin hyvin outoa. Marina kuitenkin unohti katseen hetkellisesti, kun jättikissa alkoi
rouskuttamaan tytön palasia maasta.
- Eii! Marina kiljaisi ja potkaisi kissaa. Kissa sähähti, mutta jatkoi syömistä mulkaistuaan Marinaa. Marina säikähti ja antoi asian olla.
- Miten niin tämä on sinun syysi? Marina sanoi silmät kiiltäen. - Minähän tuon tytön hajotin..
- Minä.. Minä testasin erästä.. sädettä, Terppanen kuiskasi. Hän katsoi Marinaa tuo outo katse silmissään. Hän otti taskujensa suojista aseen. Marina henkäisi. Kissa rouskutti. Rousk rousk rousk.
Rousk rousk, kissa rouskutti. Terppanen kohotti asettaan. Kissa rouskutti. Rousk rousk.
- Terppanen.. mitä sinä oikein teet? Marina henkäisi tuijottaessaan suoraa aseen piippuun.
- Minä... minä... Terppanen mutisi. Hänen kasvonsa hikosivat, mutta hän ei näyttänyt pätkääkään pelokkaalta. Hän näytti peräti uhmakkaalta. Murhanhimoiselta.
- Niin? Marina kysyi, kasvot myöskin hionneena, mutta pelosta. - Niin, Terppanen, mitä sinä aiot tehdä? Terppasen kasvoille kohosi pieni hymy.
- Minä aion tappaa sinut, Marina. Marinan kasvot pysyivät lähes ilmeettöminä. Hikipisaroita tosin kohosi muutama lisää kiiltävälle otsalle.
- Tappaa minut? Terppanen, kuule.. Sinä sanoit, että testasit jotain sädettä, jonka ansiosta ihmiset jähmettyivät. Ja nyt tuo.. Marina nielaisi, ..tuo otus syö.. tyttöä.. Marinan silmille kihosi kyyneliä. Terppanen hymyili edelleen ilkeää hymyään. - Missä helvetin välissä sinä sitä sädettä käytit!?
- Mmmhm.. Terppanen hymyili ilkeästi. - Siinä vain puhuessani yleisölle, takkini suojista, ei se kovin vaikeaa ollut.. mutta.. nyt minä tapan sinut.
- Voouvouvou odotas vähän, Marina topuutteli hädissään. - Miksi sinä aiot minut tappaa? Luulin, että olimme ystäviä? En edes suuttunut sinulle kovin pahasti, kun vahingossa hävitit kaikki kissat tästä maailmasta!
- Minulla on syyni.. Terppanen totesi ovelasti kuiskaten. - Minulla on syyni vihata kissoja ja minulla on syyni tappaa joku, jos niin haluan. Marina katsoi Terppasta hölmistyneenä. Hänen mielestään Terppasen perustelut olivat.. jokseenkin puutteellisia. Ei KUKAAN voi tappaa toista vaan, koska hän tahtoo näin. Ei, Marina haluaa selityksen.
- Eehei, en minä tuommoista selitystä kelpuuta, hän sanoi. - Et voi tappaa noin vain. Et vain voi. Marina pudisti päätään tarmokkaasti ja Terppanen huokaisi ja laski asettaan hetkeksi, mutta nosti sen saman tien osoittamaan Marinaa. Marinakin huokaisi. Pelko ei ollut enää hänen kasvojensa hallitseva piirre, se oli muuttumassa vihaksi. Kasvot punehtuivat.
- Haluat siis selityksen? Terppanen kysyi, Marina nyökytti päätään. - Katti, tules tänne. Terppanen kutsui jättiläiskissaa, ja kissa lopetti tytön syömisen, jäljelle jäi vain murusia. Se lönkytteli Terppasen luokse. Tämä oli Marinan mielestä hieman outoa, ei kissa ennen ollut totellut Terppasta saati Marinaa noin.. Vai oliko Terppanen huijannut häntä koko tämän lyhyen ystävyyden?
- Hmm.. Terppanen mutisi ja silitti jättikissaa, joka kehräsi niin suloisesti, kuin juuri tytön syönyt kissa vain voi kehrätä. Marinaa oksetti.
- Aiotko kertoa vai et? hän tivasi ja yökkäsi hieman.
- Yritän löytää oikeita sanoja... Terppanen mutisi. Ase osoitti maahan. - Miten voisin selittää tämän asian sinulle? Et millään ymmärtäisi... Marina katsoi Terppasta. Terppanen oli totaalisen unohtanut, että uhkasi Marinaa aseella (tai oli uhannut), ja Marina voisi pötkiä pakoon milloin vain. Marina hivuttautui pikkuhiljaa taaksepäin...
- No, minä kerron, Terppanen sanoi ja nosti katseensa maasta. Kissa näytti hymyilevän. - Minä.. en ole aivan tavallinen ihminen.
- Anteeksi?
- Olen keksijä. Olen erittäin hyvä keksijä.
- Okei.. Marina sanoi ja katsoi Terppasta kummeksuva ilme kasvoillaan. Terppanen jatkoi.
- Aivoni ovat suuremmat kuin muilla ihmisillä. Tai, eivät suuremmat, vain painavammat. Niillä on mieletön kapasiteetti, päässäni on mahdttoman paljon tietoa.
- Mutta.. mutta miksi? Marina kysyi hämmästyneenä. Tilanne alkoi käydä todella oudoksi.
- Erään kokeen takia. Minun isäni oli myös loistava tiedemies. Ja hän rakasti marmelaadia, kuten minäkin. Koko sukuni on muuten rakastanut marmelaadia, olemme asuneet täällä niin kauan kuin muistan...
- Jospa pysyisimme asiassa.
- Aivan, aivan... Isäni luuli keksineensä kojeen, jolla hän voisi kadottaa kaikki kissat maailmasta. Koko sukumme oli vuosia yrittänyt rakentaa moista kojetta, ja isäni luuli vihdoin onnistuneensa siinä. Hän aikoi testata kojetta.
- No, toimiko se? Marina kysyi, vaikka vastaus oli luultavasti kieltävä.. Terppanenhan kissat oli kadottanut tässä muutama päivä sitten ja muodostanut niistä (vahingossa?) jättikissan.
- Ei onnistunut. Hän kokeili laittaa kojeen päälle, ja se imaisikin sisuksiinsa muutaman kissan. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Se imaisi MINUT sisuksiinsa. Marina henkäisi. Hän kuvitteli jätti-imurin imaisevan hänet sisäänsä, ja mielikuva ei ollut mukava. Terppanen huokaisi ja jatkoi. - Jouduin outoon maailmaan. Se oli yhdistelmä kaikkia. Siellä oli porsaita, paviaaneja, koiria, hamstereita, kissoja ja laamoja. Niitä oli tuhansia! En meinannut saada henkeä.
Olin tukehtua, kunnes päässäni naksahti jokin. Aivoni täyttyivät tiedolla. Tuon tilanteen ansiosta sain keksittyä kaikki hienot keksintöni, lähes toimiva kissankadottajani mukaanlukien. Tosin tämä kissa on oikein suloinen... Hoksasin tuossa kahvia juodessani, että pystyn ohjailemaan sitä ajatuksillani. Se on täysin hallinnassani.. Mutta, mihin jäinkään. Niin, samassa tilanteessa tulin takaisin tähän maailmaan.
- Miten tuo muka selittää sen, että aiot tappaa minut? Marina kysyi. Hän oli aivan ymmällään. Terppanen hymyili. Kissa oli nukahtanut hänen viereensä ja kuorsasi vaimeasti.
- Ennen kuin tukehduin, näin näyn. Näin itseni tässä tilanteessa. Olin luonut tuon kissan ja ympärilläni oli jähmettyneitä ihmisiä. Kissa ei tosin ollut syönyt ketään, mutta mitäpä tuosta.. Ja näin myös erittäin.. erikoisen näköisen tytön, jolla oli turbaani päässä ja jota osoitin aseella. Se tyttö olit sinä, Marina.
- Mutta... mutta... Marina oli yltä päältä hiessä. Hän ei pitänyt tilanteesta ollenkaan. - Aiotko siis tappaa minut vain, koska näit sen tapahtuvan jossain hupsussa näyssä?!
- Kyllä, Terppanen kuiskasi ja nosti aseensa. Kuului pamaus.
Marina kiljaisi ja kaatui maahan.
Terppanen oli ampunut Marinaa suoraan sydämeen. Marina oli kuollut. Hän makasi maassa elottoman näköisenä.
Terppanen katsoi Marinaa ilmeettömänä. Hän katsoi aseettaan. Kolahdus. Terppanen heitti pyssynsä maahan. Hän katsoi jähmettyneitä ihmisiä ympärillään. Tuntui, kuin koko tämä maailma olisi eloton. Ehkä se olikin. Terppanen oli jähmettänyt ihmiset ympäriltään, eikä hän osannut perua tekoaan. Ihmiset olisivat jähmettyneitä luultavasti ikuisesti, ellei joku keksisi keinoa heidän elävöittämisekseen. Mutta missä muut ihmiset olivat, olivatko hekin jähmettyneet?
Terppanen silitti jättimäistä kissaansa.
- Olkoon nimesi Marina, hän kuiskasi sen korvaan. Marina-kissa kehräsi ja sulki silmänsä raukeasti. Se nuolaisi huuliltaan tytön verta ja nuoli tassunsa puhtaaksi. Se katsahti ihmis-Marinaa, joka makasi elottomana maassa.
Terppanen ja Marina juoksivat kaukaisuuteen jättäen elottomat ihmiset taakseen.